Ovet vanhaa mukaillen ja kesäfiiliksiä

Kesähän on jo pitkällä, kiitos erityisen lämpimän toukokuun. Vanhemmiten olen alkanut pitää keväästä yhä enemmän, ja nyt, kun on oma piha, olin aivan haltioitunut jatkuvasti lisääntyvästä vihreydestä ja joka nurkalta puskevista kasveista. Minulla oli tunne, että asun ihmeellisessä puutarhassa, ja joka päivä tein uusia, ihmeellisiä löytöjä pihamaalta (ei, en todellakaan ole viherpeukalo). Lopulta kevään järjettömään vehreyteen ja tuoksuun tottuu ja niistä tulee kylläiseksi. Valokuvasin paljon, ja hullaannuin tontillamme vallitsevasta valosta erityisesti ilta-aikaan.

Kouluarkeni päätyttyä tältä keväältä puuhailimme pihalla, vaikka kuvittelimme, että ensimmäinen tehtävä olisi salin lattian purku. Paneelit salin kattoon on maalattu, ja suurelta osin kiinnitetty, mutta muuten saliremontti on saanut odottaa. Raivasimme pajukoita pihaltamme ihan urakalla, ja aloimme niittää navetan takana olevaa, uhkaavasti nousevaa horsmaa, nokkosta, vuohenputkea ja voikukkaa.

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin navetan uudet ovet, jotka käsistään taitava puolisoni teki vanhojen ovien mittojen mukaan. Ohessa kuvia ovista työstövaiheessa sekä paikoillaan. Kaivoimme maata ovien edestä, sillä lattia ja ajoliuska on tarkoitus valaa lähitulevaisuudessa. Myös rautapalkkikynnys asennettiin paikoilleen. Kuvissa myös navetan keskiosan ovet ja niiden saranat, jotka hioin ja maalasin vasaralakkamaisella mustalla maalilla. Myös muiden ovien vuorilaudat päätettiin uusia, sillä ne olivat alareunoistaan lahot.

      

Tietenkin laitoin pihallemme kesäkukkia, melko perinteisiä sellaisia. Kukkapenkkejä meillä ei vielä ole, enkä jaksa tänä kesänä keskittyä edes minkäänlaisen kasvimaan perustamiseen. Ehdin kyllä vielä!

Uudet ovet saranoineen, kahvoineen ja lukkoineen paikoillaan

Navetta kesäasussaan. Huomaatko allekirjoittaneen maalarin törkeän virheen?

Navetan uudet vaatteet

Pihapiiriämme koristaa entinen navettarakennus, joka tällä hetkellä toimii lähinnä varastona, puuliiterinä ja mönkijän tallina. Talon edellisen asukkaan mukaan navetta on rakennettu 1970 tai 80-luvulla, ja myöhemmin sitä on kunnostettu. Navetan sementtitiiliosa on siisti, tyhjä tila, josta on myöhemmin tulossa paja pientä väkertämistä ja työkalujen säilyttämistä varten. Toiset kaksi tilaa on tarkoitus valjastaa autotallikäyttöön hamassa tulevaisuudessa.

Alkuperäinen ulkoasu 

Puolisoni sai eräänä kauniina kevätpäivänä päähänsä muokata navetan ikkunat uuteen uskoon. Niihin lisättiin vuorilaudat, koristeeksi lipat, sekä ylijäämärimoista sievät ruudut. Hintaa näille kahdelle "uudelle" ikkunalle tuli peräti 13 euroa.

Välivaihe. Vuorilaudat paikoillaan.

Kirjoitin mielestäni onnistuneesta muutoksesta Facebookin Pelastetaan vanhat talot -ryhmään, jossa olen itsekin jäsenenä.  Kuvat saivat suurta suosiota, mutta toki myös kaksin kappalein eriäviä mielipiteitä. Ovathan tuollaiset "kruusatut" ikkunat tietenkin melko prameat navettarakennukseen, mutta mielestäni sopivat hyvin sen tulevaan käyttötarkoitukseen. Keskustelua oli myös siitä, kuinka aikakauttansa edustavia rakennuksia ei tulisi yrittää saada näyttämään ikäistään nuoremmalta tai vanhemmalta, mutta mielestäni tuo navettamme on piirteiltään hyvin tavallinen, eikä edusta oikein mitään aikakautta.

Valmiit ikkunat uusine ruutuineen. Vau!

Navetta koko komeudessaan. Huomaa vasemmanpuolimmaisten ovien alareunat.

Vasemmanpuolimmaisen tallin ovet olivat alareunoistaan hapertuneet, joten ne oli uusittava. Alkuperäiset ovet on vuorattu siskonpaneelilla, ja sitä löytyi Enon höyläämöltä. Ovet maalattiin kertaalleen Virtasen neljän öljyn maalilla ohuelti, jotta ne saatiin kuivumaan mahdollisimman nopeasti. Ovista kirjoitan myöhemmin lisää.

Myöhemmin myös navetan päätyjen puuosien ikkunat saivat saman käsittelyn. Kun olemme päättäneet, mitä talomme ulkoverhoukselle tapahtuu, olisi tarkoitus myös muokata talon kuistia ja ikkunoita vastaamaan paremmin talon ikää. Tällä hetkellä talo näyttää lähinnä rintamamiestalolta kuisteineen ja ikkunoineen, mikä ei meitä miellytä - onhan talo oikeasti paljon vanhempi. Myös maalausurakkaa on suunniteltu tälle kesälle, sillä muutama vuosi sitten petrooliöljymaalilla sudittu ulkoverhous näyttää ainakin maalarin silmään hirvittävältä. Ilmeisesti ohennuksessa on tapahtunut jokin virhe.

Lisäksi muutama fiilistelykuva, vaikka kevät onkin täällä Pohjois-Karjalassa jo huomattavasti pidemmällä kuin kuvissa.

Salin katon salaisuudet

Koska talomme alkuperäisen hirsiosan salin ja eteisen lattiat on perimätiedon mukaan avattu viimeksi 1920-luvulla, on aika katsoa, mitä niiden syövereistä löytyy. Aloitimme salin remontin purkamalla välikaton paneelit, jotka oman arvioni mukaan ovat 50-luvulta. Aluksi tarkoituksenamme oli vain kurkata paneelien yläpuolelle, mutta arvata saattaa, kuinka siinä sitten kävi. Sen suurempia osastointeja ja suojauksia tekemättä revimme kaiken alas. Muuten katto olisi saanut jäädä sellaisekseen, mutta se oli kauttaaltaan elänyt ja halkeillut.

Salin ilme ennen remonttia - kaunis, mutta emme ole valkoisen värin ystäviä.

Salin seinähirret on jätetty näkyville, mutta maalattu valkoiseksi pellavaöljymaalilla.

Pönttöuunin yläpuolelta tuli kirjaimellisesti niskaan kasa purua, hiekkaa, kiviä, lasia sekä sanomalehteä, joka painoi koko painollaan paneeleja alas päin. Meille ei selvinnyt, miksi joku oli avannut välipohjan siitä kohtaa, ja rakentanut nerokkaan patentin, joka olisi tullut alas hetkellä millä hyvänsä. Pölyä oli sakeanaan ilmassa, eikä siivoukselta vältytty muuallakaan talossa. Olimme päivän jälkeen aivan mustia!



Mitä paneelien alta löytyi? Munatemperalla maalattu, jo alas päin virahtanut pinkopaperointi peitti kattoa kauttaaltaan. Kymmenien jätesäkillisten jälkeen kattorakenteet tulivat esille, mutta ne oli edelleen maalattu munatemperalla, peräti kahdella eri värillä. Mieleeni välkähti silmänräpäyksessä mielikuva paksuista, rosoisista kattoparruista salin katossa. Pyyhkäisin märällä rätillä yhtä parruista, ja kumma kyllä, toivottomalta urakalta näyttävä puhdistus osoittautuikin mahdolliseksi. Sen olin tähän mennessä oppinut noista vanhoista maaleista (joista yksi on ainakin maitomaali), että ne liukenevat veteen helposti. Mielestäni tämä oli järjettömän siisti löytö, pinkopapereineen ja maaleineen - olin aivan fiiliksissä!

Alkoi loputtomalta tuntuva nupinaulojen (ja itse asiassa kaiken kokoisten naulojen) poistaminen, sillä niillä oli kiinnitetty pinkopaperointi sekä seinähirsiin että kattoon. Sitten pesin kattoparrut useaan otteeseen ruskeaksi muuttuneesta, paksusta maalimöhnästä työvälineinäni ainakin puukko, teräsharja, karhunkieli, rättejä ja suihkepullo. Viimeiseksi pyyhin likaiset parrut tolulla. Käsittelin puhtaat hirret Tikkurilan Supi-saunavahalla, joka tekee puuhun kauniin, himmeän pinnan ja saa vanhan hirren kauniin ruskean sävyn syvemmin esille.

 



Valmiiksi käsitellyt hirret. Välit verhoillaan valkoisella kattopaneelilla, joten en keskittynyt niiden puhdistukseen.

Työn ohella yhdestä kattoparrusta löytyi karmaiseva yllätys: haulikonreikä. Haulitkin olivat vielä puun sisällä paikallaan. Lisäksi sama hirsi oli meinannut syttyä palamaan, ja oli hiiltynyt. Kenties päre on osunut kattoon.

Miten kaikki alkoi?

Kevättalvella 2015 näytin puolisolleni Facebookin Myydään vanhoja taloja -ryhmästä keltaista kaunokaista kuutostien varrella. Katsos, joku oli laittanut myyntiin unelmiemme talon, ja vielä remontoinutkin sen tyyliimme. Myöhemmin, viime vuoden heinäkuussa ajoimme ennen varsinaista näyttöä talon ohi - ainakin kymmenen kertaa.

Paahteisen työpäivän jälkeen saavuimme Haavanpäähän. Talo näytti korkealta. Jo eteisen tuoksusta, kuluneista kynnyksistä olin varma, että rakastin niiden lupailemaa kotia. Merkitsevistä katseista tiesimme, että tämä se on. Näytön jälkeen saimme vielä luvan jäädä fiilistelemään pihalle. 

Ehdimme hädin tuskin hörpätä kahvit silloisessa vuokra-asunnossamme kivenheiton päässä, kun tarjous oli tehty. Olin lähdössä opiskelemaan toiseen kaupunkiin, mutta asiat tuntuivat järjestyvän kuin itsestään - tulisin viikonloppuisin kotiin. 

Tunnelmakuva talvelta, navetan päädyssä olevan kolmireikäisen paskahuussin sisäänkäynti sekä talviteloille jäänyt kuokka.

Kuka minä olen? Olen 23-vuotias maalari ja sisustusarkkitehtuurin ja kalustemuotoilun opiskelija Joensuusta. Rakastan kirjoittamista, ja olen palanut halusta perustaa blogi jo kauan. Viimeistään nyt, kun opiskelun puitteissa tutustuimme järkkärin manuaalisäätöihin ja Photoshoppiin, tartuin toimeen. 

Blogissani aion keskittyä silmäteräämme ja kotiimme, joka on vanha kuin taivas. Pohjois-Karjalassa, Hammaslahdessa Myllymäen tilalla on sijainnut kylän mylly, joka on kuitenkin purettu kuutostien alta. 

Talomme hirsiosa, joka käsittää salin ja kamarin, on rakennettu 1800-luvun loppupuolella, ja toinen, pystyrunkoinen osa on valmistunut vuonna 1935. Suurelta osin kotimme on remontoitu - luojan kiitos - vanhaa kunnioittaen kokonaisvaltaisesti. Kuten arvata saattaa, kaikenlaista puuhaa kuitenkin vanhassa talossa riittää aina, ja aiomme jalostaa timanttia varoen, pikku hiljaa vastaamaan unelmaamme. 

Lisäksi saatan kirjoittaa opiskeluistani ja työelämästäni, jotka molemmat linkittyvät osastoihin sisustaminen, rakentaminen ja remontointi.

Riika